Haakana -sukuseuran matka Karjalaan 7-9.6.2013 – Lähdimme matkaan aurinkoisena perjantaiaamuna seitsemäs päivä kesäkuuta klo. 8:00 A.D. 2013 Imatran valtionhotellin edestä. Sen jälkeen koukkasimme keskusliikenneasemalle noutaen loput sukumatkamme osallistujista.
Linja-autossa oli odottava tunnelma ja katselimme toisiamme katseella: ”Sie oot miun sukulainen, myö ollaan samaa lihaa ja verta”, vaikkemme kaikki toisiamme kovin hyvin tunteneetkaan. Olimme liikkeellä Pohjolan Matkojen bussilla ja kuljettajanamme oli kokenut Karjalankävijä Tarmo Mielonen.
Linja-auto kulki tasaisen varmasti ohittaen Kiteen ja Tohmajärven kohti Värtsilän raja-asemaa, jossa ylitimme Suomen ja Venäjän rajan. EU-kansalaisena sitä on kokenut rajan ylitykset nopeina passin vilautuksina ja turvalaitteiden läpi kulkuna. Jouduimme kuitenkin jonoon ja useita passin tarkastuksia oli käytävä lävitse. Kolmannella kerralla rajavartijat/tulli halusivat ”koolata” matkatavaramme. Tuossa vaiheessa itselleni tuli kovasti epävarma olo, että meitä ”kyykytetään”, viimeisenä muodollisuutena venäläinen virkahenkilö nousi bussiin ja tarkasti varmistaen, että kaikilla oli passeissaan leimat ja toinen identtinen dokumentti Suomeen takaisinpääsyä varten.
A vot, olimme siis ulkomailla/Laatokan Karjalassa ja Jänismäellä pysähdyimme rahan vaihtoon, 100 eurolla irtosi yli 3000 ruplaa, kurssi kohtuullinen. Kelloja siirsimme tunnin eteenpäin.Nautimme lounaan paikallisessa ABC-huoltoaseman tapaisessa kahvilassa, ihan hyvä ateria, alkuruoan jälkeen pääruoka – karjalanpaisti – tuotiin pöytään, kahvi jälkiruokana makean leivonnaisen kera.
Matka jatkui ja maisemat olivat tismalleen samanlaisia kuin Suomessa, tiet hyvät. Ihmettelin mielessäni – entisessä Suomen Karjalassa käyneiden – varoittelua teistä ja huonossa kunnossa olevista rakennuksista.
Alkujaan oli tarkoitus yöpyä Ruskealan pappilassa Herrankukkarossa, jota Keinosten monumenttia kuitenkin kohtasi tulipalo maaliskuussa. Nyt suositusta paikasta oli jäljellä vain rauniot, onneksi työmiehiä hääri pihamaalla. Sortavalaan saavuimme hyvissä ajoin. Ludmila -niminen opas kierrätti meitä tunnin verran ja sen jälkeen majoituimme hotelli
Skandinaviaan. Ensin oli vaikea löytää hotellin receptionia, sillä huoneet olivatkin toisessa kerroksessa – ei hissiä, joten ystävällinen paikallinen nuorimies kantoi matkalaukkuni portaat ylös.
Kiertoajelusta jäi mieleeni parhaiten rehevä luonto ja suomalaisten rakentamat rakennukset, jotka osittain kunnostettu ja ne toimivat samanlaisissa käyttötarkoituksissa kuin Suomenkin aikana. Runonlaulajan patsas oli viehättävässä puistossa ja Karjalankatu Sortavalan pääkatu. Osa rakennuksista oli huonossa kunnossa ja karussa hotellihuoneessamme kohtasin ensi kertaa elossani ikkunan, joka aukesi hieman vasemmalle ja oikealle sivulle sekä vähäsen ylhäältä eri aikaan. Illalla meillä oli päivällisen jälkeen pieni yhteinen hetki ja esittelykierros, oli tosi mielenkiintoista kuulla toistemme taustoista ja elon koukeroista. Yhteenkuuluvaisuuden tunne lisääntyi.
”Surullinen Sortavala” jäi päällimmäiseksi muistoksi entisestä Suomen koulukaupungista, jossa ortodoksinen katedraali siinteli kauniina ja kunnostettuna auringon valossa.
Lauantaina tuhti aamiainen ja suurin osa matkalaisista lähti Valamon luostariretkelle. Osa meistä jäi omin päin tutustumaan Sortavalaan. Aamu oli raikas ja kävelin Sortavalan katuja kiinnittäen huomiota ihmisiin. Osa selvästi tummia ja pieniä kooltaan, varmaankin jostain muualta kaupunkiin muuttaneita/tuotuja. Käväisin markkinoilla ja tein muutamia edullisia hankintoja. Iltapäivällä piipahdimme katsomassa laadukasta hotellia; Piipun Pihaa ja kappas vaan, neuvonnassa reseptionisti puhui suomea. Lounaalle menimme siistiin ja avaraan Sortavala-hotellin Bulevardi-ravintolaan. Ruoka oli venäläistä sellaista.
Matkamme jatkui kohti Käkisalmea. Aluksi tie oli ihan tasokas, ainakin Karjalassa sijaitsevaan Putinin datsalle kääntyvälle tielle asti, mutta sitten alkoikin melkoinen jumputus. Parin tunnin ajan bussi kallisteli ja väisteli onnistuneesti pahat roudan vauriot ja töyssyt. Turvavyöt kiinnitettynä ja kädet etummaisen istuimen kahvaa puristaen matkasimme eteenpäin. Venäläinen ajokulttuuri on omaa luokkaansa. Myöhemmin katseemme kiinnitti punainen nosturiauto ja syy siihen selvisi. Noin parikymmentä autoa oli siistissä rivissä blokattuna ajoväyliltä. Autot olivat tosi pahasti vaurioituneet törmäyksissä.
”Unessa kertoi lintu, että pitää kulkea kohtaan, jossa käki kuivassa puussa kukkuu. Kun siinä on salmi, paikan nimeksi tulee Käkisalmi”. Näin kertoo kansantarina. Talvisodassa Neuvostoliitto ei pystynyt valloittamaan Käkisalmea, mutta se luovutettiin rauhassa. Käkisalmi on nykyään nimeltään Priozersk, asuinmäärältään n. 20 000 henkeä.
Hyvin suomea puhuva Elvira oli oppaana Käkisalmen kierroksella. Yöpymispaikkamme oli hotelli Sanatorium. Melkoinen kasarmi, joka N:liiton aikana oli toiminut mm. vankimielisairaalana. Hotellissa tuntui puhdistusaineen haju voimakkaana ja tyynyt ehdalla untuvalla täytettyjä. Venäläiset pussilakanat vetäisevät täkit sisäänsä keskellä olevasta aukosta.
Puistikko hotellin ympärillä kaunis ja vehreä, venäläiset turistit lähtivät vapa olallaan kalastamaan Vuokseen ja saaliit säilytettiin alakerrassa olevassa jääkaapissa. Yöksi ulko-ovet lukittiin ja ”ovivahti” oli pienessä huoneessaan oven lähistöllä. Yön ajaksi myös lämmin vesi oli kytketty pois päältä, mutta tapahtumarikas päivä takasi hyvät yöunet ja aamulla virkeänä uuteen päivään.
Konevitsa on pieni saari Laatokan meressä – Laatokkaa kutsuttiin aikoinaan mereksi sen suuren koon takia ja saarella sijaitsee luostari. Saimme oppaaksemme Antti Musakan. Lähdimme rannasta pienellä laivalla kohti saarta. Meitä oli vastaanottamassa neljä luostarin lehmää, niiden ammuminen oli ystävällisviritteistä.
Kiersimme aluksi saarta tutustuen luostarin ympäristöön. Siirtyessämme luostarin pyhälle alueelle, meidän naisten tuli pukeutua hameeseen ja peittää päät. Vaadittuja tamineita oli korissa turisteja varten, joten ne vaan omien vaatteiden päälle.
Rauhallista ja harrasta tunnelmaa joka puolella.Saimme nähdä paljon rakennuksia ja munkkiveljien keljankin. Valokuvia nykyisistä ja entisistä munkeista ja eri tapahtumista oli esillä, selonteot sekä venäjäksi että suomeksi. Munkit lauloivat ja pitivät hartaushetken. Nuoria naisia oli jäljentämässä vanhoja koristeita, luostaria restauroidaan koko ajan. Tällä hetkellä munkkien määrä on 13, joista kahdeksan asuu saarella vakinaisesti.
Paluumatkalla ukkonen yllätti meidät Laatokalla, laskimme salamoiden läheisyyttä periaatteella yksi sekunti = yksi kilometri sijainnistamme. Antti Musakan Lomakylässä nautimme lounaan Pyhäjärven rannalla. Olipa ihanaa syödä hyvin valmistettua haukea aidon perunamuusin kera. Antti pitää lomakylää venäläisenvaimonsa kanssa ja tytär käy paikallista kyläkoulua. Suosittelen vilpittömästi majoittumista Antti Musakan Lomakylässä Pyhäjärvellä, mikäli se osuu matkan varrelle Laatokan Karjalassa!
Loppumatka kohti Svetogorskia – rajanylityspaikkaa ja Imatraa sujahti pikaisesti. Katsoimme viimeiseksi rajan tuolla puolen ihaillen Vuoksea ja sen tyrskyjä Kiviniemessä. Läpitulo Suomeen Venäjän tullissa otti vain n. tunnin ja iloinen kotiseutulaulu kajahti sydämissämme tultuamme Suomen puolelle.
Olimme olleet Karjalan tasavallassa peräti kolme päivää ja kaksi yötä ja monenlaisia kokemuksia rikkaampina saavuimme koti-Suomeen.
Suomessa kannustetaan kovasti yrittäjyyttä. Olisiko ideaa – jollekin Karjalaa hyvin tuntevana – järjestää Venäjän Karjalaan ensi kertaa matkaaville luento/sen tapainen/ esim. hankittavissa oleva video, sillä itselleni matka oli aluksi melkoinen kulttuurishokki. Voiko tällaista olla näin lähellä Suomea ja rajaamme?
Anita Andersson (Haakana), Vihti
HAAKANA sukuseura 